Ehdin kuin ehdinkin Alkoon, viittä vaille kahdeksan. Tempaisin alahyllyltä puolentoista litran hanapakkauksen, joka tyrkytti itseään julkeasti ilman pahvikuoria. Valintani perustui ensisijaisesti ekologiseen ajatteluun. Moneen kertaan pakkaaminen on turhaa.
Paketissa lukee Sediba. Siitä on pidetty. Tuolla pärjäänkin pitkään. Sen verran vähän tulee alkoholilla läträttyä. Loppujen lopuksi se on turhaa hommaa. Vaikka keventäisi vain vähän, niin silti yöunet saattavat kärsiä eikä nautinto ole vaivan arvoinen. Ruoanlaitossa viinalla sen sijaan on sijansa.
Kävin myös tiputtamassa koriin pari ruokakermaa. Suklaat olivat jo 30-40 % alennuksessa. Teki mieli, äkeästi himotti. Mutta en ostanut. Viime hetkellä muistin, kuinka paha olo konvehtirasian mässyttämisestä tulee ja kuinka paljon siinä on kaloreita.
Juhlasyömisen paradoksi on se, että juhlina ihmiset antavat itselleen luvan syödä, mutta silti ruoka on hyvää vain niukasti annosteltuna. Kaksi ensimmäistä viipaletta itsepaistettua rapeakuorista ranskanleipää voideltuna oliiviöljyllä, johon on sekoitettu murskattua valkosipulia ja (aurinkokuivattua) tomaattia, vievät kielen ja mielen, mutta jo kolmas tai neljäs pala on liikaa. Muuan antiikin ajattelijan kohtuuden ylistys pätee siis tähänkin asiaan.
Kävelin myös viiden kilsan lenkin. Toivon että se palauttaa kroppaa. Sen verran koville rinkan kantaminen otti. Sellaisen urakan jälkeen ei kannata paikalleen jäädä. Kuuntelin kävellessäni Linnunlaulujen toivekonserttia ja totesin taas kerran, että Luontoillankin lintuasiantuntija Juha Laaksonen on kelpo toimittaja.
On jotenkin riehakas olo, mutta samalla sees. Ehkä se johtuu siitä, että olen kokolailla rakastut ja mieltynyt. On sellainen mieli, että elämässä on mahdollisuuksia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti